Amsterdamissa täydennysrakentamissuunnitelmista syntynyt vastakkainasettelu asukkaiden ja viranhaltijoiden välillä johti luottamuksen rapistumiseen ja lopulta konfliktoituneen hankkeen jäädyttämiseen.
Tohtori Nanke Verloon artikkeli How Public Participation Depends on What Happens ‘In-Between’ kuvaa miten hyvästä suunnitelmasta ja menetelmistä huolimatta tunteet, ennakkoluulot ja epäselvyys todellisista vaikuttamismahdollisuuksista suistivat prosessin konfliktiin. Lopputuloksena oli pettyneitä asukkaita ja turhautuneita kaupungin työntekijöitä.
”Onko tässä oikeasti mitään vaikutusvaltaa?”
Jo ensimmäinen täydennysrakentamishankkeen asukastilaisuus oli jännitteinen. Tornitaloja vastustava asukasryhmä piiritti projektipäällikön ja tivasi suoraa vastausta: ”Mistä tässä osallistumisprosessissa oikein päätetään?” Tämähän ei ole poikkeuksellista, vaan hyvin usein toistuva tilanne, kun asukkaat haluavat varmistaa osallistumisen vaikuttavuutta.
Projektipäällikkö koki tilanteen epämukavaksi. Hän halusi välttää konfliktia ja olla mukava, joten hän vastasi: ”Mitään ei ole vielä päätetty.” Projektipäällikölle lause tarkoitti, ettei lopullista investointipäätöstä ollut tehty. Asukkaat kuulivat sen lupauksena, että kaikki oli vielä neuvoteltavissa.
Jokainen kokenut kaupunkisuunnittelija on kohdannut tämän kysymyksen ja tuntenut sen mukana tulevan paineen. Tasapainoilu poliittisten tavoitteiden, teknisten reunaehtojen ja asukkaiden odotusten välillä on jatkuvaa nuorallakävelyä. Avoimuus vaikutusmahdollisuuksien rajoista olisi reilua, mutta monimutkaisessa prosessissa se on helpommin sanottu kuin tehty.
Kun menetelmävalinta tuntuu manipuloinnilta
Vuorovaikutusprosessia suunnitelleet kaupungin työntekijät ja konsultit halusivat luoda oppikirjan mukaisen prosessin. Alussa analysoitiin asukkaita ja tavoitteena oli saada mukaan erityisesti hiljaisempia matalamman tulotason asukkaita vastapainoksi aktiivisille kriittisille asukkaille.
Siksi seuraavan tapaamisen ideana oli rakentaa vaahtomuovipalikoilla tornitalojen sijoittelua kartalle. Tavoitteena oli tarjota vähemmän tietointensiivinen, matalan kynnyksen osallistumistapa.
Menetelmä paljasti vaikuttamismahdollisuuksien rajoja, joista ei ollut kerrottu. Kun asukkaat jättivät osan palikoista käyttämättä protestina rakentamiselle, virkamiehet totesivat:
”Kaikki vaahtomuovipalikat oli käytettävä.”
Asukkaille selvisi, että rakennusmäärät oli päätetty etukäteen. He kuvasivat harjoitusta ”pelkäksi kulissiksi” ja osa poistui paikalta vihaisena. Yritys lisätä osallisuutta kääntyi kokemukseksi poissulkemisesta.
Ennakkoluulot ja NIMBY-leimat murensivat luottamuksen
Vuorovaikutus asukkaiden kanssa säröili. Kaupungin työntekijät leimasivat kokouksissaan kriittiset asukkaat vaikeiksi. Eräs virkamies totesi turhautuneena:
”Tämä ryhmä ei ajattele yleistä etua; he ajattelevat vain ikkunoistaan avautuvaa näkymää ja kiinteistönsä arvoa.”
Asukkaiden edustavuus kyseenalaistettiin: ”Tämä ryhmä oli vain pieni määrä asukkaita; he eivät edes edusta naapurustoa.”
Kaupunki päätti teettää laajan kyselytutkimuksen, jonka tavoitteena oli antaa valtuustolle edustavampaa tietoa kuin osallistumisprosessin tulokset. Tulokset olivatkin virkamiehille mieluisia: yli puolet vastaajista tuki rakentamissuunnitelmia.
Pinnallisuudestaan huolimatta tämä ”voitto” kääntyi prosessin tappioksi. Asukkaat kokivat kyselyn keinona leimata heidät pelkiksi NIMBY-vastustajiksi ja oikeuttaa heidän äänensä ohittaminen. Osallistuminen muuttui peliksi, joka heikensi entisestään luottamusta.
Mitä voimme oppia täydennysrakentamisen vuorovaikutuksesta?
Kun Amsterdamin päätös lopulta eteni valtuustoon, asukkaat eivät puhuneet enää neliöistä. He puhuivat särkyneestä luottamuksesta. Heidän turhautumisensa kumpusi muistoista: kokemuksesta tulla suljetuksi ulos ja leimatuksi ”vastustajiksi”. Vuonna 2023 täydennysrakentamishanke oli jumissa vastustuksen aiheuttamien ristivetojen vuoksi.
Tämä osoittaa, kuinka kriittistä läpinäkyvyys on heti aloituksessa. Onnistunut täydennysrakentaminen ja vuorovaikutus vaativat rehellisyyttä siitä, mihin asukkaat voivat vaikuttaa. Meidän on pystyttävä kertomaan rehellisesti, mihin osallistumalla voi vaikuttaa ja mihin ei, vaikka se on usein vaikeaa. Kansainvälisen osallisuusammattilaisten järjestö IAP2:n ydinarvot ja eettiset periaatteet tarjoavat tähän selkeän selkänojan. Ne muistuttavat meitä ammattilaisina kuvaamaan asukkaiden roolin totuudenmukaisesti ja toimimaan prosessin, ei tietyn lopputuloksen, puolestapuhujina.
Amsterdamissa kompastuttiin juuri tässä. Kun asukkaiden näkemykset tuntuivat projektin tavoitteiden kannalta ”vaikeilta”, viranhaltijoille syntyi houkutus perustella miksi kriittisiä ääniä ei tarvinnut huomioida. Mielipidetutkimuksen edustavuutta käytettiin perusteluna ohittamaan kriittisten asukkaiden äänet. Entä jos vastaustajien kanssa olisi hiottu yhteisiä ratkaisuja ja haettu yhdessä keinoja vähentää haittavaikutuksia?
Ammattilaisina meidän onkin kysyttävä aina uudestaan itseltämme: käytämmekö osallisuusprosesseja ymmärtämiseen ja ratkaisujen etsimiseen, vai jonkin näkökulman ajamiseen?
Miksi osallistuminen epäonnistuu?
Tutkija Nanke Verloon listaa artikkelissaan The “Critical Moments” When Public Participation Falters kolme tyypillistä syytä osallistumisen epäonnistumiseen:
- Jos osallistumisella pyritään hillitsemään sidosryhmien vastustusta ja vähentämään ristiriitoja. Nanke Verloon mukaan osallistuminen harvoin vähentää vastarintaa – se usein lisää sitä. Tässä olen Verloon kanssa eri mieltä. Osallistumisella voidaan vähentää ristiriitoja, kunhan se suunnitellaan tavoitteellisesti yhteiseksi ongelmanratkaisuprosessiksi, eikä vain pyrkimykseksi hillitä tai vakuuttaa toisinajattelevat kansalaiset. Itse asiassa Verloo
- Jos osallistuminen on pelkkä rasti ruutuun tilanteissa, joissa päätökset on jo tehty. On tehtävä ero “osallistumisen” ja “tiedon jakamisen” välillä. Jos asukkaiden osallistuminen ei voi muuttaa mitään, on turha osallistaa. Osallistuminen on tarkoituksenmukaista silloin, kun vaihtoehtoisia ideoita on mahdollista esittää ja ne voivat vaikuttaa suunnitelmiin, Verloo tiivistää.
- Jos osallistumista käytetään mielipiteenmittauksena eikä dialogisena keskusteluna ja mahdollisuutena parantaa suunnitelmia tai niiden hyväksyttävyyttä. Jos tavoitteena on mitata mielipidejakaumaa, on käytettävä kyselyitä eikä niitä pidä esittää osallistumisena. Suomessa kyselyitä käytetään paljon ja tässä on osallisuusammattilaisille haaste olla läpinäkyvä: milloin on kyse mielipiteiden selvittämisestä ja milloin kyselyn tuloksia oikeasti hyödynnetään suunnitelmien parantamisessa.
Verloon mukaan ne kaupungit menestyvät paremmin, joissa viranhaltijat viestivät avoimesti päätöksiin liittyvistä epävarmuuksista ja ottavat asukkaat mukaan ratkaisemaan niitä. (Olisi mielenkiintoista saada metatutkimus perusteluna tälle väitteelle!) Hän painottaa, että jos poliitikot epäilevät viranhaltijan suunnitelmaa ja haluavat siitä asukkaiden arvion, heidän tulee olla valmiita mukauttamaan suunnitelmia saadun palautteen perusteella.
Viranhaltijoiden on pystyttävä kertomaan mitkä asiat voivat muuttua ja kuinka paljon. Poliitikkojen tehtävänä on antaa lupaus, kuinka paljon asukkaiden näkemyksiä he ovat valmiita huomioimaan janalla mikään ei voi muuttua – lähes kaikki voi muuttua. IAP2 kutsuu tätä “lupaukseksi osallistujille”. Tämä prosessi edellyttää sekä avoimuutta että läpinäkyvyyttä. On kerrottava niin hyvät kuin huonotkin puolet kuin aiempien päätösten ja lainsäädännön tuomat rajoitukset. Tämä on samalla hallinnon avoimuuden edistämistä.
Osallisuustyön haasteet näyttäytyvät hyvin samanlaisina Suomen kaupungeissa ja Amsterdamissa. Etelä-afrikkalaisen kollegan kanssa totesimme, että osallisuusammattilaisen arvot ja periaatteet ovat samat eri maissa ja kulttuureissa, vaikka toteutus mukautetaankin aina paikalliseen kulttuuriin.
Mikä on osallisuusammattilaisuuden ydintä?
Laadukas osallisuustyö ei ole vain dialogia tai osallisuuden kokemuksen luomista, vaan vaikuttavuuteen ja vankkaan ammattietiikkaan ohjaavia periaatteita. Osanassa toimintamme ytimessä ovat kansainvälisen International Association for Public Participation eli IAP2:n ydinarvot ja eettiset periaatteet. Nämä maailmanlaajuisesti koetellut, yli 20 vuotta käytetyt periaatteet varmistavat, että prosessi on oikeudenmukainen ja tavoitteellinen – kulttuurista tai aiheesta riippumatta.
Oletko kokenut osallisuusalan ammattilainen ja haluat vahvistaa omaa ammattitaitoasi ja varmistaa prosessiesi laadun? Koulutamme osallisuuden standardeja suosituilla IAP2-kursseillamme.
Lähteet:
VERLOO, N. 2025. ”The “Critical Moments” When Public Participation Falters.” National Civic Review, 114(3), 5–16.
Verloo, N. 2026. “ How Public Participation Depends on What Happens ‘In-Between’. Analysing Emotion, Memory and Meaning in Participatory Policies.” Social Policy & Administration 1–12. https://doi.org/10.1111/spol.70047.
Verloo, N.
IAP2 Code of ethics https://cdn.ymaws.com/www.iap2.org/resource/resmgr/communications/2025_-_code_of_ethics_-_iap2.pdf